Buddhalaisuus

Ote kirjasta Kuudennen Auringon aika

”Buddhalaisuuden perustaja Siddharta Gautama oli viisisataa vuotta ennen läntisen ajanlaskun alkua Kapilavastun kaupungissa Himalajan vuoristossa elänyt kuninkaallinen. Hän oli ollut Shakyan, pienen Intian ja Nepalin rajalla sijaitsevan valtion prinssi. Siddharta oli kasvanut isänsä linnassa jatkuvan juhlinnan keskellä ja elänyt täysin suojattua elämää. Hänellä oli ollut vaimo ja lapsi, mutta eräänä päivänä hän oli eksynyt kapeille kujille suojaavien muurien ulkopuolelle, ja siellä hän oli kohdannut vaikeasti sairaan ihmisen, kerjäläisiä ja hautajaissaattueen kuljettamassa kuollutta. Tämä kokemus oli järkyttänyt Siddhartaa niin, että hän oli menettänyt halunsa jatkaa entistä elämäntapaansa ja päättänyt alkaa etsiä syvällisempää tarkoitusta. Niinpä hän oli lähtenyt loppuelämäkseen vaeltamaan löytääkseen olemassaolon perimmäisen totuuden. 

Siddharta oli liittynyt paastoamista ja muita askeettisia tapoja harjoittavien munkkien ryhmään, mutta oli ymmärtänyt tällaisen elämän olevan vain toinen ääripää hänen entiseen elämäntapaansa nähden. Niinpä hän oli luopunut asketismista ja paastoamisesta, mutta jatkanut meditoimista. Hän oli meditoinut vuosien ajan, kunnes oli lopulta vaipunut syvään ajatuksettomaan, meditatiiviseen tilaan, jossa hän oli nähnyt kaikki edelliset elämänsä. Hän oli kohdannut ja tutkinut läpikotaisin kaikki oman olemuksensa aspektit, myös sen pimeät ja pelottavat puolet. Hän oli oivaltanut elämän kärsimysten kuten sairauden syyt, ymmärtänyt miten olentojen teot ja aikomukset saivat aikaan näiden onnen ja onnettomuuden karman lain mukaisesti, ja hän myös oli vapautunut kaikesta tästä. Tässä tilassa hän oli myös ymmärtänyt maailmankaikkeuden perimmäisen luonteen ja tuntenut tulevansa yhdeksi sen kanssa. Siddharta Gautama oli valaistunut; hänestä oli tullut Buddha. Näin hän oli oman kokemuksen kautta tajunnut, miten vapautuminen oli mahdollista saavuttaa. Hän koki nirvānan, sen mikä oli olemassaolon tuolla puolen. Sana nirvāna tarkoitti liekin pois puhaltamista, sammumista. Se joka oli poistanut jälleensyntymisen syyn, oli saavuttanut nirvānan ja vapauden.

Buddhana Siddharta Gautama oli matkustanut ympäri Pohjois-Intiaa vaeltaen kylästä ja kaupungista toiseen lähes viidenkymmenen vuoden ajan opettamassa näitä syvällisesti ymmärtämiään asioita kasvavalle oppilaiden määrälle, ja hänen opetuksensa olivat siirtyneet perimätietona myöhemmille sukupolville. Keskitie oli Buddhan tie valaistumiseen – keskitie ylellisyyden ja asketismin välillä. Sen mukaan totuutta etsiessä oli vältettävä äärimmäisyyksiä; toisaalta aistinautintoja, toisaalta itsekidutusta. Siddharta Gautaman ajatukset eivät perustuneet uskoon niin kuin monissa muissa uskonnoissa, vaan empiirisiin havaintoihin, joita hän oli tehnyt palatsista lähdettyään. 

Buddhan tavoitteena ei koskaan ollut, että hänen ajatuksistaan muodostuisi uskonnollinen instituutio. Päinvastoin hän kehotti ihmistä välttämään kaikkia polkuja ja neuvoja, joita ei ollut ensin itse kokeillut: ”Tutkikaa ajatukseni omien kokemustenne kautta, yhtä tarkasti kuin kultaseppä tutkii kullan ennen kuin ostaa sen markkinapaikalta.” Tämän voi todellakin kuka tahansa tehdä ilman että oli buddhalainen. Buddha totesi, ettei ihmisen milloinkaan tullut uskoa sokeasti mitään, ei edes hänen itsensä sanomiaan asioita, jos ne eivät resonoineet totuutta hänen sisimmässään. Hän rohkaisi oppilaitaan löytämään ratkaisuja, jotka perustuivat heidän omiin kokemuksiinsa ja omaan sisäiseen viisauteensa. Tämän myötä auktoriteetteja tuli kyseenalaistaa ja haastaa. Buddhan viimeisten sanojen kerrottiin olleen: ”Olkaa itse oma valonne.”

Monet olivatkin sitä mieltä, ettei buddhalaisuus ollut uskonto, koska se ei opettanut mistään korkeammasta olennosta eikä se perustunut auktoriteetteihin eikä valmiiden dogmaattisten tekstien opetuksiin. Se tuntui olevan enemmänkin hyvin monipuolista ja syvällistä elämänfilosofiaa, psykologiaa ja metafysiikkaa. Buddhalainen oppi esimerkiksi kehotti ihmistä luopumaan tarpeettomista ajatusrakennelmista. Se neuvoi välttämään tarpeettomia oletuksia ja etsimään ongelmiin yksinkertaisinta selitystä. Buddhalaisuus opetti ymmärtämään, että kaikilla ilmiöillä, jokaisella asialla, oli monta puolta. 

Buddhan opetukset olivat luonteeltaan loogisia, eivät dogmaattisia. Hän piti omia opetuksiaan ainoana totuutena, mutta toivoi etteivät hänen seuraajansa milloinkaan palvoisi häntä. Buddhalaisuus ei pakottanut ihmistä uskomaan mihinkään, mutta painotti mielenrauhan ja viisauden saavuttamisen merkitystä mietiskelyn ja meditaation avulla, sekä myötätunnon kehittämistä kaikkea elollista kohtaan. Buddhan kahdeksanosainen polku oli elämäntapa ja käytännöllinen opas kenelle tahansa. Siihen kuului oikea ymmärrys, oikea aikomus, oikea puhe, oikea toiminta, oikea elämäntapa, oikea pyrkimys, oikea tietoisuus ja oikea keskittyminen. Kaikki tämä yhdessä johti valaistumiseen.

Vaikka Buddha itse ei palvonut jumalia, hän ei tuominnut niiden palvomista, mutta kyseenalaisti ajattelemattoman jumalien hyväksymisen jollei se johtanut kärsimyksen vähenemiseen. Buddhan mukaan elämä oli kärsimystä, pysymätöntä ja epätäydellistä. Siinä oli aina läsnä ne kolme pysymättömyyden merkkiä, jotka hän oli nuorena miehenä palatsista lähdettyään kohdannut: vanhuus, sairaus ja kuolema. Hänen mukaansa ihmiset kärsivät, koska he kaipasivat pysyvyyttä nykyisessä elämässään ja kuolemanjälkeisessä elämässään, mutta sitä ei ollut olemassa elämälle ominaisen pysymättömyyden takia. Buddha opetti kaiken olevan suhteellista, eikä elämässä mikään ollut pysyvää – muutosta lukuun ottamatta. Intialaista kirjailijaa ja lääkäriä Deepak Chopraa Buddhan elämä ja sanoma inspiroivat. ”Hän on hyvin syvä ajattelija, paljon syvempi kuin kukaan niin sanottu uskonnollinen profeetta, jonka oppeja voimme tutkia. Hän on myös psykologisesti hyvin oivaltava. Buddha oli agnostikko, hän ei ollut pietistinen. Hän oli hyvin pohdiskeleva, mutta näki myös kaiken yhteenkuuluvuuden. Buddhalaisuuden perusymmärrys on, ettei ole olemassa mitään erillistä itseä. Erillisyyden illuusio on kaiken kärsimyksen syy. Tämä on hyvin syvällinen näkemys.”

Buddhalaisuus oli kehittynyt vuosisatojen varrella uusia piirteitä omaksuvaksi maailmankuvaksi. Se oli dynaaminen elämänkatsomus, joka sopeutui muuttuviin olosuhteisiin. Toisinaan sitä verrattiin veteen: se oli tyyntä, kirkasta ja läpinäkyvää, ja kun sitä kaatoi astiaan, se sulautui astian muotoon ja väriin. Niin kuin kaikki esoteeriset maailmankatsomukset, käsitteli buddhalaisuuskin sanojen ulottumattomissa olevaa. Niinpä kaikki mitä siitä sanottiin oli pelkkää korviketta. Buddhalaisuuden mukaan totuus oli ihmisen sisimmässä, eikä mikään kirjasta luettu tai toisen sanoma voinut korvata sitä viisautta, mikä sieltä nousi esiin niinä hetkinä kun tietoisuus oli kirkas. 

Buddhalaisuuden Mahayana-koulukunnan edustajat näkivät Gautama Buddhan materiaalisen muodon tuolle puolen, ja esittivät Buddhan tuonpuoleisena jumaluutena, josta tämä historiallinen hahmo oli vain yksi monista maanpäällisistä manifestaatioista. Buddha merkitsi 'valaistunutta', ja kenestä tahansa voi kehittyä Buddha. Buddhalaisuus oli syntynyt hindulaisuudesta, ja muinaisen vedalaisen kirjoituksen Srimad Bhagatavamin mukaan Buddha oli yksi Vishnun kymmenestä tärkeimmästä inkarnaatiosta. Buddhan katsottiin olleen tämän suuren Ylläpitäjäjumalan yhdeksäs inkarnaatio, ja häntä oli edeltänyt kahdeksas Vishnun avatara, Krishna. Hindulaiset näkivät siis Buddhan jumalan inkarnaationa, joka oli tullut maan päälle ihmiskuntaa opettamaan. Hänen tehtävänään katsottiin olleen lopettaa Veda-kirjojen ohjeita ja ahimsan eli tappamattomuuden periaatteita räikeästi rikkovat uhritoimitukset. Buddhan saapuminen oli ennustettu muinaisissa hindukirjoituksissa – niin kuin oli tulevaisuuden Kalkinkin, joka toisi mukanaan uuden aikakauden. Buddha oli itse ennustanut, että buddhalaisuus vaikuttaisi maailmassa vain jonkin aikaa, ja sitten se häviäisi. 

Buddhan viisautta ymmärtääkseen ihmisen ei tarvinnut elää luostarissa, koska jokapäiväinen elämä sopi tähän hyvin. Buddhalaisuus ei perimmiltään ollut millään muotoa ristiriidassa muiden uskontojen kanssa. Se voitiin nähdä filosofiana, joka korosti psykologiaa mielen hallinnan saavuttamiseksi – askeetikkoja nähtyään Siddharta oli esittänyt, että koska keho toimi mielen kautta, se oli mieli eikä keho, jonka tuli olla täydellisessä hallinnassa. Meditaatio oli menetelmä, jonka avulla mieli saatiin hallintaan, kuten intialaiset joogit olivat tuhansien vuosien ajan opettaneet.”