Synkronisiteetit

Otteita kirjasta Kuudennen Auringon aika

”Carl Jungin kiinnostus psyykkistä synkronismia kohtaan oli alkanut herätä edellisen vuosisadan alussa, samoihin aikoihin kun hänen ystävänsä fyysikko Albert Einstein oli kehittänyt ensimmäistä suhteellisuusteoriaa. Kuitenkin Jungilta oli kulunut lähes kolmekymmentä vuotta laatia julkaistavaksi kattava tutkimustulos ilmiöstä, jonka hän nimesi synkrinisiteetiksi. Termi juontui kreikan sanoista syn eli 'sama' ja kronos eli 'aika'. Tämän ilmiön hän määritteli kahden tai useamman samankaltaisen ja samanaikaisen tapahtuman tarkoitukselliseksi yhteensattumaksi, joka ei perustunut syyn ja seurauksen lakiin eli kausaalisuuteen. Se siis merkitsi sellaista sattumaa, joka vaikutti merkitykselliseltä, koska se oli niin epätodennäköinen ettei se voinut olla pelkkää sattumaa. Synkronisiteetin teorian mukaan tapahtumat liittyivät toisiinsa siksi, että ne tapahtuivat samaan aikaan – niitä ei sitonut toisiinsa mikään konkreettinen syy-yhteys. Kyse oli merkityksellisestä yhteensattumasta.

Jungilta oli kulunut tähän aiheeseen vuosikymmeniä, koska se oli niin abstrakti ja häilyvä että sen esittämiseen liittyi monia ongelmia ratkottavaksi, mutta ajan myötä hän oli tullut sinuksi tämän erikoisen ilmiön kanssa. Myös hänen omat kokemuksensa ilmiöstä olivat moninkertaistuneet vuosien varrella. Synkronisiteettia käsittelevän julkaisunsa alussa hän totesi, ettei niin monisäikeisestä ilmiöstä voinut mitenkään antaa täydellistä kuvausta ja tyhjentävää selitystä; siitä saattoi ainoastaan tehdä yrityksen lähestyä laajaa ongelmaa paljastamalla joitakin sen lukuisista eri puolista ja yhteyksistä, sekä avata tarkasteltavaksi alueen, joka oli hyvin hämäräperäinen mutta filosofisesta näkökulmasta erittäin tärkeä. Myös psykiatrin työssä tämä ilmiö oli monesti tullut Jungia vastaan, ja hän oli omin silmin nähnyt miten syvä merkitys sillä oli hänen potilailleen. Tosin ihmiset eivät yleensä puhuneet näistä kokemuksista kenellekään, koska he pelkäsivät joutuvansa naurunalaisiksi. Jungista oli hämmästyttävää miten yleinen tämänkaltainen kokemus oli, ja miten varoen ihmiset pitivät sen omana tietonaan. 

Tarkoituksellisiksi yhteensattumiksi kutsuttiin sellaisia tapahtumia, joiden kausaalista yhteyttä ei oltu vielä löydetty. Koska ihmiset yleensä uskoivat ehdottomasti syyn ja seurauksen lakiin, riitti heille muunlaisten ilmiöiden selitykseksi yksinkertainen sattuma. Se, mitä Jung oli löytänyt, oli kuitenkin ”yhteensattumia”, jotka näyttivät olevan yhteydessä toisiinsa niin tarkoituksenmukaisesti että niiden pelkän sattumanvaraisuuden todennäköisyys olisi pitänyt esittää astronomisin luvuin. Niiden epätodennäköisyys oli niin valtava, että sellaisten tapahtuminen kenenkään kokemuspiirissä vaikutti Jungin mukaan yksinkertaisesti uskomattomalta. Hän kuitenkin painotti, ettei käsitys synkronisiteetista missään nimessä ollut uusi ajatus. 

Esimerkkinä näistä lukemattomista omakohtaisista kokemuksistaan Jung kertoi nuoresta naispotilaastaan, joka molemminpuolisista ponnisteluista huolimatta oli osoittautunut psykologisesti saavuttamattomaksi tapaukseksi. Vaikeuden hän oli todennut olevan siinä, että nainen aina uskoi tietävänsä kaiken paremmin, ja sen vuoksi hänen ongelmansa olivat olleet harvinaisen vaikeita ratkaista. Edistystä ei ollut tapahtunut. Naisen korkea koulutus oli taannut puitteet pitkälle vietyyn kartesiolaiseen maailmankuvaan, joka oli niin jäykkä, etteivät kolmen eri lääkärin yritykset heikentää sitä olleet onnistuneet. Tätä jyrkkää rationalismia oli yritetty useita kertoja pehmentää hieman humaanimmalla ymmärryksellä, tuloksetta. Jung oli saattanut vain toivoa että jotakin odottamatonta ja täysin irrationaalista sattuisi kohdalle – jotakin sellaista, mikä murtaisi intellektualismin johon nainen oli itsensä sulkenut. 

Sitten eräänä päivänä Jung oli istunut työhuoneessaan tätä potilasta vastapäätä selkä ikkunaa vasten, kuunnellen hänen puheensa virtaa. Potilas oli kertonut edellisenä yönä näkemästään vaikuttavasta unesta, jossa joku oli antanut hänelle kultaisen skarabeekuoriaista esittävän arvokkaan korun. Naisen vielä kertoessa tästä unestaan Jung oli kuullut ikkunan takaa hentoa koputusta. Hän oli kääntynyt ja nähnyt ulkopuolella suuren siivekkään hyönteisen koputtamassa ikkunalasia vasten, todennäköisenä tarkoituksenaan päästä sisälle huoneeseen. Jungista tämä oli vaikuttanut hyvin erikoiselta, joten hän oli avannut ikkunan ja ottanut hyönteisen kiinni sen lentäessä sisään. 

Hyönteinen oli ollut kultakuoriainen, joka hohtavan vihreässä värityksessään oli muistuttanut naisen juuri kuvailemaa koruesinettä. Se oli lähin niillä leveysasteilla esiintyvä kultaisen skarabeen sukulainen, Cetonia aurata, joka vastoin tapojaan oli nähtävästi tuntenut tarvetta päästä sisälle hämärään huoneeseen juuri sillä hetkellä. Jung oli ojentanut hyönteisen potilaalleen ja sanonut: ”Tässä on skarabeesi.” Tilanne oli puhkaissut Jungin toivoman aukon potilaan rationaalisuuteen ja murtanut intellektuaalisen vastustuksen jään muuttamalla hänen valmiita käsityksiään todellisuudesta. Hoidossa oli viimein alkanut tapahtua edistystä. Jungin mukaan mikä tahansa oleellinen asennemuutos merkitsi psyykkistä uudistumista, ja tämä ilmeni potilaan unissa uudelleensyntymänä, jonka ikivanha, klassinen symboli skarabee oli.

Tämä tapaus oli vain yksi esimerkki niistä lukemattomista tarkoituksellisen yhteensattuman ilmenemisen hetkistä, joita oli sattunut niin Jungin kuin monien muidenkin kohdalle ja joita oli kirjattu laajoiksi kokoelmiksi. Jung kertoi myös muista hyvin erikoisista, tarkoituksellisilta vaikuttavista sattumista. Yksi niistä koski tapahtumien sarjaa, josta ei hänen mukaansa voinut mitenkään puhua pelkkänä yhteensattumien summana. Se oli alkanut vuonna 1949 huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Sinä aamuna Jung oli kirjoittanut muistiin ajatuksen figuurista, joka oli puoliksi ihminen ja puoliksi kala: Est homo totus medius piscis ab imo. Hieman myöhemmin lounaaksi oli ollut kalaa, ja pöydässä joku oli maininnut tavasta tehdä huhtikuun ensimmäisenä päivänä jollekulle aprillipila, joka saksan ja englannin kielellä kutsuttiin ”huhtikuun kalaksi”. Samana iltapäivänä Jungin entinen potilas, jota hän ei ollut kuukausiin tavannut, oli esitellyt Jungille joitakin vaikuttavia kalan kuvia joita hän oli viime aikoina maalannut. Illalla hänelle oli näytetty kirjailtua käsityötä, joka esitti merihirviöitä ja kaloja.

Seuraavana aamuna Jung oli tavannut toisen entisen potilaansa, joka oli ollut käymässä hänen luonaan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ja kertonut edellisenä yönä näkemästään unesta, jossa hän oli seissyt järven rannalla ja nähnyt suuren kalan, joka oli uinut häntä kohti ja pysähtynyt hänen jalkojensa juureen. Niihin aikoihin Jung oli myös paneutunut kalasymbolin historian tutkimukseen. Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun hän oli ollut kirjoittamassa tästä tapahtumasarjasta suuremman työnsä osana ja juuri lopettanut, hän oli kävellyt järven rantaan talonsa edustalle. Siellä hän oli nähnyt jalkaterän pituisen kuolleen kalan makaamassa vesirajassa rantapadon sisäpuolella. Koska muita ei sinä päivänä ollut paikalla, Jungilla ei ollut mitään tietoa miten kala oli voinut joutua sinne, eikä sitä ollut näkynyt hänen käydessään siellä edellisenä iltana.

Tämä kokemus oli tehnyt Jungiin melkoisen vaikutuksen. Hän kirjoitti, ettei ihminen voinut mitenkään olla vaikuttumatta yhteensattumien kasautuessa sillä tavalla – koska mitä suurempi määrä sattumia yhdessä sarjassa tai mitä epätavallisempi se luonteeltaan oli, sitä suurempi oli sen epätodennäköisyys tapahtua. Hänen mukaansa tämänkaltaisista kokemuksista ei voinut puhua pelkkinä yhteensattumina. Jungin mielestä niissä näytti olevan tietynlainen mystinen ominaisuus, joka aiheutti voimakkaan tunteen siitä että paikalla oli silloin jotakin tuntematonta, jotakin sellaista mitä ei silmin voinut nähdä. Hän totesi, että tällaisista tapahtumista meillä oli tapana sanoa ettei se voinut olla vain sattumaa, tietämättä kuitenkaan tarkalleen mitä sillä tarkoitimme. 

Jung oli huomannut samankaltaisia näennäisiä yhteensattumia olevan lähes groteskilla tavalla ihmisten nimissä heidän luonteenpiirteisiinsä tai elämäntyöhönsä nähden. Esimerkiksi herra Gross eli 'suuri' kärsi omaa mahtavuuttaan koskevista harhakuvitelmista, herra Kleinerilla eli 'pienellä' oli alemmuuskompleksi, Altmannin eli 'vanhan miehen' sisarukset naivat kaksikymmentä vuotta itseään vanhemmat miehet ja herra Stout eli 'pyylevä' toimi ruokaministerin tehtävissä. Herra Kalberer eli 'synnyttäjä' oli ammatiltaan synnytyslääkäri, herra Freud eli 'ilo' kannatti mielihyvän periaatetta ja herra Adler eli 'kotka' puolestaan tahdonlujuutta. Herra Jung, eli herra 'nuori', puhui jälleensyntymisen ajatuksen puolesta, ja niin edelleen.  

Saman ilmiön olin itsekin havainnut lukuisia kertoja. Leena Tähtinen oli tähtitieteen professori, Aarno Kasvi ylipuutarhuri, Saana Lavaste ohjaaja, Aila Lavaste teatterinjohtaja, Martti Lohi kalastuslehden päätoimittaja. Luke Hunter eli 'metsästäjä' oli metsästyksen asiantuntija, Pekka Pouta meteorologi, Aarni Metsä puututkija, Mikael Ilves eläinlääkäri, Tuomas Kantelinen säveltäjä, Kirsti Markkanen kauppias, Elina Sana kirjailija, ja Katja Ritari varhaiskeskiajan kristillistä perinnettä tutkiva filosofi. William Wordsworth eli 'sanan arvoinen' oli runoilija, Vilho Loppukaarre juoksija, Jari Myrsky merivartioston luutnantti. Faith eli 'kohtalo' Wigzell tutki ennustajalla asioimista. Lentokoneen ohjaajien sukunimiä olivat esimerkiksi Kuikka, Sorsa, Tiainen ja Tikka. Oliko tuo kaikki pelkkää sattuman oikkua, vaiko tarkoituksellisia yhteensattumia eli synkronisiteetin periaatteen ilmentymiä? 

Synkronisiteetti ei Jungin mielestä ollut sen ällistyttävämpi tai mystillisempi ilmiö kuin fysiikan ongelmatkaan; syynä oli ainoastaan syvälle iskostunut usko kausaalisuuden yksinvaltaan, joka sai näyttämään mahdottomalta, että tilanteita olisi ollut olemassa ilman syytä tai että sellaisia olisi koskaan voinut tapahtua. Mutta jos niitä kuitenkin oli, oli niitä Jungin mielestä tarkasteltava luovina toimintoina, jatkuvana kuvion luomisena, joka oli ollut olemassa kaiken ikuisuuden alusta, toistaen itseään hajanaisesti, ja joka ei ollut peräisin mistään tunnetuista sitä edeltäneistä seikoista. Hänen mukaansa oli kuitenkin varottava ajattelemasta jokaista tapahtumaa, jonka syy oli tuntematon, ”ilman syytä tapahtuvana”, ja tällaiseen johtopäätökseen voitiin tulla vain silloin kun mikään muu syy ei ollut edes ajateltavissa. 

Ajateltavuus itsessään oli kuitenkin käsitys, joka Jungin mukaan vaati mitä ankarimman kritiikin. Mikäli atomi olisi vastannut alkuperäistä filosofista jakamattomuuden käsitettään, sen fissio eli ytimen halkeaminen ei olisi ollut ajateltavissa. Mutta kun sen oli todistettu olevan mitattavissa oleva suure, silloin atomin halkeamattomuus ei enää ollut ajateltavissa. Tarkoitukselliset sattumat olivat ajateltavissa puhtaina yhteensattumina. Mutta mitä enemmän ne moninkertaistuivat ja mitä suurempi ja tarkempi niiden vastaavuus oli, sitä enemmän niiden tapahtumisen todennäköisyys pieneni ja oli yhä vähemmän ajateltavissa – kunnes niitä ei enää voitu pitää puhtaina yhteensattumina, vaan kausaalisen selityksen puuttuessa niitä oli ajateltava tarkoituksellisina järjestelminä. Niiden ”selittämättömyys” ei johtunut siitä seikasta, että syy oli tuntematon, vaan siitä, ettei niiden syytä voitu edes ajatella älyllisin termein. 

Tieteellisen ajan determinismi ei ollut Jungin mukaan onnistunut sammuttamaan synkronisiteetin periaatteen vakuuttavaa voimaa – viime kädessä kyse ei hänen mielestään niinkään ollut taikauskosta, vaan totuudesta, joka oli pysynyt piilossa niin kauan vain siksi, että sillä oli vähemmän tekemistä tapahtumien fyysisen puolen kuin niiden henkisten aspektien kanssa. Moderni psykologia ja parapsykologia eli 'psykologisen tuolla puolen oleva' tutkimus kuitenkin todistivat, ettei kausaalisuus selittänyt tiettyä tapahtumien luokkaa, ja että tässä tapauksessa oli otettava huomioon muodollinen tekijä sen selittämisen periaatteeksi. Jungin mielestä tämä periaate oli synkronisiteetti. Hän painotti ettei väittänyt näiden seikkojen olevan lopullinen todiste hänen näkemyksistään, vaan yksinkertaisesti yhteenveto kokemusperäisistä johtopäätöksistä, jotka hän halusi ihmisten ottavan huomioon."

"Synkronisiteetit olivatkin erittäin yleisiä, ja monet katsoivat niiden ilmentävän maailmankaikkeuden perimmäistä yhtenäisyyttä. Aivotutkija ja psykiatri Diane Powellin mukaan sekä synkronisiteetit että yliaistilliset ilmiöt olivat kuin ikkunoita maailmankaikkeuden yhtenäisyyteen, ja niitä ilmaantui yhdessä samojen psykologisten ja fysiologisten olosuhteiden vallitessa. Hän oli havainnut, että synkronisiteettien määrä lisääntyi eksponentiaalisesti niissä tietoisuuden tiloissa, joissa ihmisen aivojen limbinen järjestelmä eli esimerkiksi tunteita käsittelevä alue oli erityisen aktiivinen. Kun limbinen järjestelmä aktivoitui, ajatukset tuntuivat lisäävän synkronisiteettien kokemisen todennäköisyyttä melkein samaan tapaan kuin magneetti veti metallia puoleensa. Powell totesi, että jotkut synkronisiteetit voivat tässä mielessä olla variaatio psykokinesiasta eli ajatusten vaikutuksesta fyysiseen maailmaan.”

”Carl Jung ja hänen hyvä ystävänsä, fyysikko Wolfgang Pauli olivat osoittaneet aineen ja mielen välillä olevan siltoja, joille Jung oli antanut nimen synkronisiteetti. Keskusteluissaan Paulin kanssa Jung oli tullut siihen johtopäätelmään, että synkronisiteetteja ei voinut käsittää vain sattumiksi, vaan merkitystä täynnä oleviksi tapahtumiksi, jotka paljastivat välähdyksiä niiden taustalla olevasta maailmankaikkeuden salatusta, dynaamisesta järjestyksestä. Niiden oli todettu liittyvän usein sellaisiin ihmiselämän ajankohtiin, jolloin suuria muutoksia oli meneillään aivan kuin mielen sisällä tapahtuva uudelleenjärjestäytyminen ja energiapurkaukset olisivat kutsuneet resonanssin kautta esiin vastaavuuksia fyysisessä todellisuudessa, mutta yhtä hyvin ne voivat olla mentaalisia. Niitä olivat myös ajassa leijuvat aatteet ja samanaikaisesti tehdyt keksinnöt eri puolilla maailmaa.”

”Colgaten yliopiston professori, tutkija ja fyysikko Victor Mansfield oli löytänyt Jungin synkronisiteettia koskevasta teoriasta tutkimusalueen, ja kirjaansa hän oli koonnut joukon esimerkkejä tällaisista kokemuksista. Mansfield oli huomannut, että synkronistisia kokemuksia ilmaantui usein ihmisen elämän ratkaisevissa kehitysvaiheissa. Hänen mukaansa ”näyttää siltä kuin sielu yrittäisi tarjota meille tärkeää opetusta järjestämällä sekä ulkoiseen objektiiviseen että sisäiseen subjektiiviseen olemassaoloon tietyn kuvion. Tuollaiset tilanteet saavat ihmisen kysymään itseltään: 'Mitä tässä on oikeastaan tapahtumassa? Maailma ei voi olla minusta erillään, jos tällaista voi tapahtua!' Monet ihmiset luulevat, että maailma on heidän vihollisensa tai ainakin jotain, jota vastaan täytyy taistella tai jotain, jota täytyy sietää. Jos ihminen sitten alkaakin aavistaa, että maailmalla on jonkin korkeamman periaatteen välityksellä yhteys häneen itseensä ja hänen omiin psyykkisiin prosesseihinsa, hän näkee maailman aivan uudesta näkökulmasta. Tuollainen syvempi merkitys täydentää tavanomaista käsitystä syy-yhteydestä.””

”Täällä Amerikassa oli tapahtunut eräs tunnettu ja varsin erikoinen synkronisiteetti-ilmiö, jonka julkituleminen oli aikoinaan saanut sanomalehtien otsikot huutamaan että historia todella toisti itseään. Silloin lehdet olivat kertoneet ”yhteensattumista”, jotka yhdistivät vuonna 1963 tapahtuneen presidentti John F. Kennedyn salamurhan toiseen, lähes sata vuotta aiemmin tapahtuneeseen presidentti Abraham Lincolnin murhaan. Tapaus muistutti hämmästyttäviä synkronisiteetteja, jotka toisinaan liittyivät identtisten kaksosten elämiin.

Lincoln oli valittu kongressiin ensi kerran vuonna 1846, ja Kennedy 1946, täsmälleen sata vuotta myöhemmin. Lincoln oli valittu Yhdysvaltain kuudenneksitoista presidentiksi tiistaina marraskuun kuudentena päivänä vuonna 1860. Kennedy oli valittu tasavallan 35. presidentiksi tiistaina marraskuun kahdeksantena päivänä vuonna 1960. Heitä molempia seuranneet Amerikan presidentit olivat olleet nimeltään Johnson. Andrew Johnson oli syntynyt vuonna 1808 ja Lyndon Johnson vuonna 1908. Niin Kennedyllä kuin Lincolnillakin oli ollut neljä lasta, ja molemmat olivat menettäneet kaksi lasta ennen kuin nämä olivat ehtineet teini-ikäisiksi. Molemmat presidentit olivat menettäneet pojan Valkoisessa talossa asuessaan. Lincolnin ja Kennedyn lääkärillä oli ollut sama nimi: Charles Taft. 

John Wilkes Booth, Lincolnin murhannut mies oli syntynyt vuonna 1839. Lee Harvey Oswald, Kennedyn murhaaja, oli syntynyt vuonna 1939. Molemmat murhaajat olivat olleet kotoisin Yhdysvaltojen eteläosasta ja molemmat oli ammuttu ennen oikeudenkäyntiä. Booth oli tehnyt murhan teatterissa ja paennut sitten varastoon. Oswald oli ampunut Kennedyn varaston ikkunasta ja paennut sitten elokuvateatteriin.          

Päivänä jona Lincoln oli murhattu, hän oli sanonut vartija William H. Crookille, että hän uskoi perässään olevan hänen henkeään tavoittelevia miehiä, eikä hän epäillyt etteivätkö he uskaltaisi murhata ja että sitä oli mahdoton estää. Kennedy taas oli sanonut vaimolleen Jackielle ja henkilökohtaiselle neuvonantajalleen Ken O’Donnelille, että “jos joku todella haluaa ampua Yhdysvaltain presidentin, se ei ole kovinkaan vaikea tehtävä. Tarvitsee vain mennä jonakin päivänä johonkin korkeaan rakennukseen mukanaan kiikarikivääri – eikä kukaan voi tehdä mitään.” Kaksi ja puoli tuntia tämän jälkeen Kennedy oli ammuttu. 

Niin Lincoln kuin Kennedykin oli ollut kiinnostunut rotujen tasa-arvosta ja kansalaisoikeuksista. Molempia oli ammuttu perjantaina ja molemmat luodit olivat osuneet takaraivoon. Kummankin vaimo oli ollut presidentin kuollessa läsnä. Lincoln oli istunut Fordin teatterin aitiossa numero 7, kun hänet oli murhattu. Kennedy oli istunut kuollessaan autossa numero 7 – joka oli ollut Ford Motor Companyn lahjoittama Lincoln. Lincolnilla oli ollut Kennedy-niminen sihteeri, joka oli varoittanut häntä menemästä teatteriin tuona päivänä. Kennedyllä taas oli ollut sihteeri nimeltä Lincoln, joka kaikin tavoin oli yrittänyt saada hänet luopumaan matkastaan Dallasiin. Lincolnin salamurhaajan oli pidättänyt agentti nimeltä Baker. Myös Kennedyn ampujan oli vanginnut konstaapeli nimeltä Baker. Kaiken kaikkiaan näiden tapausten välisiä yhtäläisyyksiä oli lukuisia, ja ne olivat kiistattomia.”