Jälleensyntyminen

"Miamissa, ei kovin kaukana täältä San Fransiscosta, työskenteli tohtori Brian Weiss. Hän toimi Mount Sinai -sairaalan psykiatrian osaston johtajana, ja hän oli tutkinut jälleensyntymää hypnoosin avulla sekä kirjoittanut tutkimuksistaan useita kirjoja. Laajan tieteellisen koulutuksen saanut Weiss oli ollut hyvin rationaalinen skeptikko, jota ei ollut kiinnostanut mitkään niin sanotut paranormaalit ilmiöt. Käänne niin hänen urallaan kuin maailmankatsomuksessaankin oli tapahtunut vuonna 1982, kun hän oli hypnotisoinut nuoren naisen, Catherinen, joka oli toiminut laboratorionhoitajana hänen sairaalassaan. Tätä ennen Weiss oli hoitanut naisen akuutteja pelkotiloja yhden tai kaksi kertaa viikossa kahdeksantoista kuukauden ajan perinteistä terapiaa käyttäen, mutta edistystä ei ollut tapahtunut. Niinpä hän oli päättänyt kokeilla hypnoosia.

Syvän hypnoositilan aikana Catherine oli puhunut käheästi kuiskaten. Hänen sanojensa välissä oli ollut pitkiä taukoja, aivan kuin puhuminen olisi ollut hänelle vaikeaa tai kivuliasta, ja hän oli alkanut kertoa asioista, jotka eivät olleet tästä ajasta: ”Näen valkeat portaat, jotka johtavat rakennukseen, suureen valkoiseen rakennukseen, jossa on pilarit... Ylläni on pitkä leninki, karkeasta kankaasta tehty säkki. Nimeni on Aronda. Olen kahdeksantoistavuotias...” Weiss ei ollut tiennyt mistä oli kysymys, mutta hän oli tehnyt muistiinpanoja. Kuiskaus oli jatkunut: ”Näen toriaukion. Siellä on koreja. Ihmiset kantavat koreja olkapäillään. Asumme laaksossa. Vettä ei ole. Vuosi on 1863.” Ja ennen kuin päivän istunto oli päättynyt, Aronda oli tulvan noustua kuollut tukehtumiseen, henkeään kauhuissaan haukkoen.

Weissin mukaan tämä oli ollut käännekohta naisen tilassa. Hänen pelkonsa – tukehtumisen pelko, hukkumisen pelko, pimeän pelko – olivat sen jälkeen hävinneet. Vasta myöhemmin Weissille oli selvinnyt, että Catherine oli alkanut hypnoositilassa muistaa varhaislapsuuden tapahtumien lisäksi elämiään eri kulttuureissa, eri aikakausina. Seuraavien kuukausien aikana hänen käheä kuiskauksensa oli kulkenut vuosisatojen läpi. Hänestä oli tullut Johan, jonka kaula oli katkaistu Hollannissa vuonna 1473; Abby, palvelija 1800-luvun Virginiassa; Christian, walesilainen merimies; Eric, saksalainen pilotti; poika vuoden 1758 Ukrainassa, jonka isä oli teloitettu vankilassa. Elämien välillä hän oli kuvaillut kelluvansa valoa hohkaavassa tyhjyydessä. Tämä nuori nainen myös oli tullut terveeksi. Kuukausia kestänyt tavanomainen terapia ei ollut parantanut tilannetta, mutta kun nainen oli alkanut muistaa edellisten elämiensä traumaattisia tapahtumia, parantuminen oli alkanut.

Weiss oli siihen aikaan ollut kolmekymmentäkahdeksanvuotias, Yalen yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistunut ja kansallisesti arvostettu psykofarmakologian, aivokemian, aineiden väärinkäytön ja Alzheimerin taudin asiantuntija. Hypnoositerapiaistunnoista Catherinen kanssa oli kertynyt valtava määrä aineistoa, mutta tohtorilta oli vienyt seitsemän vuotta kerätä rohkeutta kirjoittaa asiasta kattava raportti julkaistavaksi. Hänen maineensa ei ollut sen seurauksena mennyt, vaikka hän olikin sitä pelännyt.

Weissin mukaan Catherine oli tavallinen, rehellinen nainen, joka oli lapsuudestaan saakka ollut roomalaiskatolinen, eikä hänellä ollut psyykkisiä sairauksia. Catherine näytti olleen vaivaantunut edellisiä elämiä koskevista muistoistaan; ne eivät käyneet yhteen katolisuuden kanssa, ja hänestä ne olivat olleet jokseenkin kiusallisia. Hän oli kuitenkin ollut haltioitunut tilansa nopeasta kohentumisesta, joten hän oli jatkanut sessioita kunnes oli tuntenut parantuneensa. Se mikä oli vakuuttanut Weissin siitä että nainen todella muisti edellisiä elämiä, oli se, että elämät itsessään olivat silmäänpistävän tavanomaisia – seikka mikä Weissin mielestä toi uskottavuutta joka olisi välittömästi haihtunut, jos Catherine olisi ilmestynyt vaikkapa Kleopatrana yhdessä elämässä ja Marie Curiena toisessa. Hän oli muistanut olleensa esimerkiksi palvelija, työläinen ja yhteiskunnan hylkiö. Syvässä transsitilassa ollessaan Catherine oli keskittynyt tavallisen elämän arkisiin asioihin. Toisinaan hänen muistonsa olivat olleet hyvin yksityiskohtaisia; esimerkiksi eräässä elämässään hän oli kuvaillut voin kirnuamisprosessin, toisessa ruumiin valmistelemisvaiheen balsamointia varten. Weissille nämä kuvaukset olivat näyttäneet olleen Catherinen tavallisen tiedon piirin ulkopuolella, vaikka ne eivät monimutkaisia olleetkaan. Kerran kun Catherine oli palannut Chicagosta, hän oli kertonut hämmästyttäneensä itsensä vieraillessaan museossa, jossa hän oli lipsautellut spontaanisti korjauksia oppaan kuvauksiin neljätuhatta vuotta vanhoista egyptiläisistä esineistä.

Catherinen psyykkiset ongelmat olivat juontaneet juurensa edellisistä elämistä. Kun menneisyyden energia vapautettiin, ongelmien oli mahdollista ratketa. Siten hypnoositerapiassa yleisesti katsottiin käyvän, mutta menneiden elämien terapiassa edistyksellistä oli se, että ongelmia etsittiin pidemmältä kuin nykyisen elämän alueelta. Juuri tätä Dalai Lama tarkoitti sanoessaan, että länsimaalaisilla oli tapana etsiä ongelmaa yhdestä talon huoneesta, eikä tullut mieleenkään katsoa toiseen huoneeseen, eli edelliseen elämään. Huoneita talossa oli tietenkin enemmän kuin kaksi, niin kuin oli edellisiä elämiäkin – sen hypnoosin avulla herätetyt muistikuvat olivat lukuisia kertoja osoittaneet.

Edellisten elämien mieleen palauttamisen tarkoituksena oli siis parantaa menneisyyden kokemusten aiheuttamia traumoja, jotka vaikuttivat tai saattoivat vaikuttaa ihmisen nykyiseen elämään. Se, että uskoiko ihminen kyseessä olevan todelliset menneisyyden kokemukset vaiko elävä mielikuvitus, oli Brian Weissin mukaan lähes yhdentekevää. Muistikuvien palauttaminen oli joka tapauksessa erinomainen työkalu nykyistä elämää häiritsevien jumiutuneiden energioiden vapauttamisessa. Carl Jung näki ihmisen piilotajunnan olevan usein ristiriidassa tietoisen mielen kanssa. “Ongelma ratkeaa, kun tietoisen ja piilotajuisen ero häivytetään”, hän oli todennut laajan kokemuksen rintaäänellä, ja juuri näin tapahtui ihmiselle hypnoositerapiassa. Edellisistä elämistä juontuneiden traumojen oli todettu olevan erittäin yleisiä. Tämän asian ymmärtäminen oli hyvin tärkeää modernina aikana, kun yhä useammat ihmiset söivät vahvoja mielialalääkkeitä masennukseensa ja ahdistukseensa. Lääkkeet kuitenkaan eivät poistaneet ongelmien syitä – ne vain tukahduttivat oireet, mikä ei millään muotoa voinut olla pidemmällä tähtäimellä hyvä ja terve ratkaisu. Tällaisten kemikaalien käyttäminen kaikkialla länsimaissa vain yleistyi.

Tämä oli ollut Brian Weissin uuden uran alku jälleensyntymisterapeuttina. Sittemmin hän oli palauttanut lukuisia ihmisiä heidän omaan alitajuntaansa tallentuneisiin edellisiin elämiin. Weiss ymmärsi, että oli valtavan paljon asioita mistä me emme tienneet. Oli siis olemassa tiedemiehiä, jotka olivat avoimia uusien aiheiden tutkimiselle."

"Tohtori Weiss oli vain yksi lukemattomista hypnoosia apunaan käyttävistä terapeuteista, jotka johdattivat potilaitaan alitajunnassa piilevien edellisten elämien muistikuvien äärelle. Menetelmää oli käytetty jo vuosikymmenien ajan ihmisten parantamiseen. Esimerkiksi saksalainen psykologi Thorvald Dethlefsen oli pitkään tutkinut jälleensyntymää ja käyttänyt regressioterapiaa samalla tavoin kuin Weiss. Dethlefsen oli alun perin luonut jälleensyntymisterapian käsitteen, ja hän oli aloittanut samalla tavoin kuin Weiss; kerran eräs hänen potilaansa oli odottamatta palannut hypnoosissa ollessaan aikaan ennen syntymäänsä, ja edelleen edellisiin elämiin, minkä myötä hänen psyykkinen paraneminensa oli alkanut.

Dethlefsenin mukaan ihmisen palauttaminen takaisin johonkin entiseen elämään onnistui lähes jokaisen kohdalla keskisyvässä hypnoositilassa. Hän kertoi regressiotekniikan kehittyneen vuosien myötä valtavasti, niin että lähes kuka tahansa voitiin auttaa palaamaan taaksepäin elämässään. Dethlefsenin kiinnostus psykoterapeuttina kohdistui erityisesti traumaattisiin muistoihin; esimerkiksi tapaturmat, sairaudet, kidutukset ja kuolema koettiin hypnoosissa yksityiskohtaisesti, koska sen myötä ihminen yleensä parantui. Hypnoosi ei ollut tiedottomuutta, vaikka siten usein ajateltiinkin, vaan istunnon sisältö oli aina ihmisten muistissa jälkeenpäin, ja he tiesivät tarkalleen mitä sen aikana oli tapahtunut. He muistivat kaikki edellisen elämänsä tapahtumat ja samaistuivat niihin kuin eilispäivän tapahtumiin. He itse vakuuttuivat kokemuksestaan, koska se minkä ihminen oli itse kokenut, ei ollut enää uskoa – vaan tietoa.

Tämä oli yleinen psykoterapiamenetelmä, siitä vain ei puhuttu valtavirtamediassa, niin kuin ei mistään muustakaan sellaisesta mikä perustui toisenlaiseen maailmankuvaan kuin siihen mihin yleisesti uskottiin. Dethlefsen totesi, että kautta aikojen oli vastustettu kaikkea uutta, kaikkea sellaista mikä poikkesi totutusta ajattelusta. Ihmisyksilöinä meidän oli kuitenkin pystyttävä ottamaan vastaan uutta informaatiota ja liittämään se jo olemassa olevaan tiedostoomme. Tämä oli erittäin tärkeää, koska edistystä, kehitystä ja keksintöjä syntyi vain siellä, missä joku uskalsi pitää periaatteessa mahdollisena sellaista, mikä siihen saakka oli ollut oppimiskokemuksen ulkopuolella. Dethlefsen huomautti, että maailmassa ei olisi lentokoneita, jos kukaan ei olisi rohjennut pitää lentämistä mahdollisena. Nykyisin lentokoneet kuitenkin olivat itsestäänselvyyksiä. Mutta niitä, jotka ensimmäisenä olivat uskaltaneet tuoda ajatuksen esille, oli pidetty hulluina.

Kun Dethlefsen puhui koehenkilöilleen nykyajan käsitteistä heidän ollessaan hypnoosissa edellisten elämiensä historiallisissa aikakausissa, he ihmettelivät hänen puheitaan. Jos hän esimerkiksi puhui televisiosta, koehenkilöt aina yhtä hämmästyneinä kysyivät, mitä sana tarkoitti. He myös kokivat uudelleen tietyt tapahtumat, eikä kyse ollut pelkästään minkä tahansa yksittäisten tosiasioiden mieleen palauttamisesta, kuvailemisesta ja yhdistelemisestä, vaan koehenkilöt kokivat elämyksensä koko tunteen voimalla. Tohtori Rainer Fuchs olikin Dethlefsenin kokeita seurattuaan kommentoinut, että “aineksen reprodusointi noudatti selvästi jo eletyn ja koetun aineksen muistiinpalautustapahtumaa ja siihen uudelleen eläytymisen kulkua. Tilanteita ei vain palautettu mieleen muistista, vaan niihin liittyvät mielihyvän- ja vastenmielisyydentunteet, pyrkimykset ja vastapyrkimykset synnyttivät kokijoissa reaktion. Sen lisäksi kertomukset olivat hämmästyttävän yhtenäisiä ja liittyivät saumattomasti sen ajan historiallis-sosiologisiin puitteisiin.”

Uudelleenkokeminen oli niin voimaperäistä, että monissa tilanteissa se sai valtoihinsa koehenkilön koko kehon. Tällöin eivät muuttuneet selvästi vain fysiologiset toiminnot kuten hengitys, sydämenlyönnin taajuus, pulssi ja EEG, vaan koko keho heittelehti, raajat jäykistyivät ja niin edelleen. Tunnusomaista oli myös se, että kussakin entisessä elämässä koehenkilöillä oli aivan selvästi havaittavissa itsenäinen luonne, jolla useinkaan ei ollut paljoakaan yhteistä heidän luonteensa ja käyttäytymistapojen kanssa nykyisessä elämässä. Monissa tapauksissa jopa ääni muuttui niin voimakkaasti, ettei se vähäisimmässäkään määrin muistuttanut koehenkilön normaalia ääntä. Esimerkiksi toisinaan hento kaksikymmentävuotiaan naisen ääni saattoi muuttua karkeaksi miehen ääneksi.

Oli myös mahdollista antaa koehenkilön kirjoittaa terapiassa, jolloin ei voitu todeta muutosta ainoastaan käsialassa, vaan aikakauden mukaan muuttuivat myös kirjasimet, jotka koehenkilö kirjoitti sujuvasti suljetuin silmin. Toisinaan he myös osasivat puhua vanhoja kieliä. Vaikuttava tapaus oli nainen, joka oli muistanut elämänsä muinaisessa Egyptissä Isis-jumalattarelle vihittynä temppelitanssijattarena. Hän oli noussut ylös hypnoositilassa ollessaan ja alkanut tanssia temppelitanssiaan suljetuin silmin. Liikehdintä oli Dethlefsenin mukaan vaikuttanut oudolta, ja nainen oli tehnyt tarkkoja käsi-, ja erityisesti sormiliikkeitä, joita tunnettiin idän kulttuurien temppelitansseista. Tämän kaikilta liikesarjoiltaan täydellisen rituaalitanssin nainen oli esittänyt syvässä hypnoottisessa unessa täysin vaivattomasti, kuin itsestään. Hypnoosimenetelmän avulla olikin mahdollista elvyttää erilaisia taitoja menneistä elämistä, kuten kielitaitoa ja muita kykyjä.

Neuropsykiatri Diane Powell totesi, että ihminen voi hypnoositilassa muistaa asioita, jotka olivat olleet pitkään unohduksissa, joten muistimme kapasiteetti oli laajempi kuin uskoimmekaan. Normaalissa valvetietoisuudessa aivojen toiminnan dynamiikka tarjosi ihmiselle vain kapean tietoisuuden kentän, mutta tämä asiantila oli muutettavissa. Powellin mukaan yksi aivojen hämmästyttävimmistä piirteistä oli niiden plastisuus eli kyky muodostaa uusia yhteyksiä ja toimimismalleja. ”Alkamalla harjoittaa asioita, jotka muuttavat aivotoiminnan tavallisia kuvioita me saatamme kenties löytää sisäisen neromme.”

Kuten Brian Weiss, myös Thorvald Dethlefsen totesi olevan yhdentekevää, uskoivatko koehenkilöt kokeeseen vai pitivätkö he sitä alun alkaen pötynä – lopputulos oli kuitenkin aina sama. Siten tuli todennettua tieteen eräs päävaatimus eli kokeen toistettavuus. He toistivat kokeen päivittäin, ja se oli ulkoisista oloista lähes riippumaton. He eivät tarvinneet muuta kuin lepoalustan ja koehenkilön, joka toi mukanaan sisäisen valmiuden kokeeseen. Joka kerralla esiintyi sama ilmiö: koehenkilöt kokivat jotakin, mitä he nimittivät elämäkseen, vaikka se oli kaukana menneisyydessä. Elävät ihmiset kertoivat kuolemastaan, olemassaolostaan kuoleman jälkeen, kuvailivat yhtymisensä uuteen kehoon, vaikutelmiaan sikiönä olostaan ja he tunsivat kipua syntymänsä hetkellä.

Terapiaistunnon jälkeen koehenkilöiden ollessa täysin valveilla he muistivat edelleenkin kaikki entiset elämänsä ja puhuivat muistikuvistaan niin itsestään selvästi kuin he olisivat kertoneet edellisestä päivästä. Istunnon aikana virinneisiin ajatuskuviin he samaistuivat samalla tavoin kuin nykyisen elämän muistoihin. Ihminen osasi hyvin erottaa unen todellisuudesta – ja koehenkilöt sijoittivat hypnoosikokemuksensa todellisuuteen. Dethlefsen totesi, että valvetilassa he lisäksi alkoivat kertoa lisää yksityiskohtia sellaisista entisistä elämistä, joista hypnoosissa ei oltu puhuttu lainkaan.

Monet nykyihmiset hangoittelivat sankoin joukoin tätä yksinkertaista ajatuskulkua vastaan, joka vanhastaan oli ollut itsestäänselvyys suurimmalle osalle ihmiskunnasta. Jälleensyntymisajatus ei siis ollut mitenkään uusi, päinvastoin, mutta sillä ei ollut sijaa nykyisin vallalla olevan luonnontieteellisen maailmankuvan ajatusmallissa. Ainoastaan länsimaissa jälleensyntymisoppia pidettiin outona ja epätavallisena materialistisen luonnontieteen laajan levinneisyyden takia. Tämä oli Dethlefsenin mukaan ymmärrettävää, kun kerran pidettiin itsestäänselvyytenä sitä, että tietoisuutta voi esiintyä yksinomaan aineen yhteydessä, ja että tietoisuuteen liittyvät ilmiöt olivat oikeastaan vain aineenvaihdunnan tuotteita. Silloin täytyi jälleensyntymisolettamuksen tuntua absurdilta: “Mikä sitten ruumiillistuisi, kun kerran ei ole olemassa mitään muuta kuin keho?” Kuitenkin mikä tahansa väite päti vain niin kauan, kuin toisin oli todistettavissa.

Valtavirtatieteen käsityskannan mukaan tietoisuus oli siis ruumiintoimintojen ilmentymä, mutta kokemus materiasta osoitti, ettei pelkkä aine voinut koskaan tuottaa tajunnanilmiöitä. Millä perusteella aineihminen olisi tässä suhteessa ollut poikkeus, kysyi Dethlefsen. Vaikka ihmistä olisikin tässä suhteessa pidetty poikkeuksena, oli kuolema ilmiönä melko hämmästyttävä. Miksi kehomme olisi pitänyt yllä tietoisuutta useita vuosikymmeniä ja sitten yhtäkkiä lopettanut sen ylläpidon? Dethlefsen totesi hänen käyttämänsä hypnoosimenetelmän omaavan tieteellisen tutkimuksen perusvaatimuksen: se oli toistettavissa ja tulos oli aina sama. Hän huomautti, että näkemykset, joista ihminen ei ollut valmis luopumaan, olivat päähänpinttymiä."

"Käsitys jälleensyntymisestä oli hyvin vanha. Se voitiin löytää jo ikivanhoista luolamaalauksista. Monissa vanhoissa kulttuureissa – itse asiassa lähes kaikissa – jälleensyntymisoppi oli aina ollut vallitseva näkemys. Siihen olivat uskoneet muinaiset keltit, egyptiläiset, sumerilaiset ja persialaiset. Intialaisten ikivanhan kirjallisuuden mukaan elävät olennot syntyivät uudelleen. Myös Kiinassa, Afrikassa ja Japanissa eli muinainen ajatus jälleensyntymisestä. Lähi-idän druusit uskoivat kehon olevan vain sielun vaatteet, ja kun ihminen syntyi uudelleen, se oli kuin vaatteiden vaihto. Myös Pohjois-Amerikan Hopi-intiaanit uskoivat jälleensyntymään, kuten muutkin Pohjois-Amerikan intiaanit. Mayat ja Atsteekit uskoivat jälleensyntymään. Varhaisessa kristinuskossakin jälleensyntymiseen oli uskottu. Karman ja jälleensyntymän käsitteet olivat osa myös läntistä esoteerista perinnettä.

Kreikkalainen filosofi Plotinos oli sanonut, että ”sielu käy läpi eri olomuotoja. Meidän nykyinen olomuotomme on menneisyytemme tekojen seurauksena syntynyt”. Hän oli viitannut jälleensyntymisen lisäksi karman lakiin. Myös antiikin aikakaudella elänyt lääkäri, länsimaisen lääketieteen isä Hippokrates oli puolustanut sielun ikuisuutta ja sen jälleensyntymistä. Roomalainen runoilija Ovidius oli kysynyt: ”Miksi te pelkäätte kuolemaa? Ei kuoleman mahti kukista sieluja. Kun ne ovat vapautuneet tomuvaipoistaan, joita tänään joutuvat kantamaan, ne pian palaavat takaisin uudessa ruumiillisessa hahmossa.” Roomalaiset olivat saaneet tietonsa jälleensyntymisestä paitsi kreikkalaisilta, myös etruskeilta.

Kreikkalainen historioitsija Diodorus oli kirjoittanut kelttien uskovan, että heidän sielunsa oli kuolematon. Niinpä heille ei voinut tapahtua mitään sen kummempaa, kuin että he joutuisivat elämään erinäisiä vuosia vieraassa ruumiissa. Diodoruksen mukaan tässä saattoi olla selitys kelttiläisten tunnettuun urhoollisuuteen. Cesar kertoikin kirjassaan Gallian sodasta, että ”druidit haluavat tähdentää, että yksi heidän pääperiaatteitaan on, että sielu ei tuhoudu vaan jättää yhden ruumiin asettautuakseen johonkin toiseen. Tämä johtaa siihen että heillä on palava halu kehittää sieluaan vailla minkäänlaista kuolemanpelkoa.”"

"Muinaisen historioitsija Josefuksen mukaan esikristillisen munkkijärjestö essealaisten keskuudessa oli vallinnut käsitys, että ruumiit kulkivat tuhoon eikä niiden materia ollut kestävä, mutta sielut vaelsivat edelleen kuolemalta varjeltuina. Ja varhainen kristitty filosofi Justinius Marttyyri lausui teoksessaan Kaksinpuhelu Tryphoon kanssa, että ”maallisella pyhiinvaelluksellaan asuvat ihmisen sielut monissa kehoissa.” Alkukristillisten enemmistö olikin uskonut jälleensyntymisoppiin, mutta Raamatun muunneltu nykyversio opetti vain taivaasta ja helvetistä. Useat kohdat Raamatussa kuitenkin osoittivat, että usko jälleensyntymiseen oli ajanlaskun alussa ollut yleisesti hyväksyttyä juutalaisten keskuudessa. Alkukirkko oli siis hyväksynyt jälleensyntymisopin, ja sitä olivat opettaneet niin gnostilaiset kuin lukuisat kirkkoisätkin, kuten Clemens Aleksandrialainen ja kuuluisa Origenes 200-luvulla.

Tämä oli herättänyt kiivasta vastustusta ortodoksien taholta. 500-luvun alkupuolella he olivat saaneet voimakkaan liittolaisen Rooman itäisen imperiumin keisari Justinianuksesta ja erityisesti hänen puolisostaan, keisarinna Theodorasta. Justinianuksen syyt jälleensyntymisen vastustamiseen olivat suurimmaksi osaksi olleet poliittisia; hän oli toivonut voivansa luoda itselleen voimakkaan imperiumin. Niinpä Justinianus oli toiminut ripeästi saadakseen aikaan kirkolliskokouksen, ja palatsinsa kirjastossa hän oli avustajineen valmistellut julistuksen Origenesta vastaan. Yhdessä he olivat saaneet aikaan tuomion, joka kuului: ”Origines on kirottu kuolleena, niin kuin hän ennen eläessäänkin oli kirottu.” Tämä ei kuitenkaan ollut totuudenmukaista, koska Origeneksen eläessä sen enempää häntä itseään kuin hänen opetuksiaankaan ei oltu julistettu pannaan. Ja koska Origeneksen opeissa esiintyi Pythagoraan ja Platonin opetuksia, oli keisari Justinianus vaatinut heidänkin pannaan julistamistaan.

Siihen aikaan Rooman imperiumi oli jaettu kahteen osaan: itäiseen imperiumiin eli Bysanttiin jonka pääkaupunki oli Konstantinopoli, ja läntiseen imperiumiin eli Roomaan. Vuonna 553 oli pidetty Konstantinopolin kirkolliskokouksen ensimmäinen istunto Santa Sophian sekretariumissa. Paavi Wigiliuksen jouduttua vaikeaan ahdinkotilaan Rooman piirityksen aikana, keisari Justinianus oli kiristänyt häneltä myöntymyksen tämän kirkolliskokouksen pitämiseen sekä kaikkiin hänen pannaanjulistuksiinsa.

Vaikka jälleensyntymisoppia koskenut äänestys oli riippunut sekä itäisen että läntisen imperiumin piispoista, vain kaksi piispaa oli saapunut Roomasta Konstantinopoliin äänestämään. Kun kaksi edellistä paavia oli murhattu sen jälkeen kun he olivat vastustaneet jälleensyntymisopin siirtämistä doktriinin ulkopuolelle, olivat monet roomalaiset piispat pelänneet äänestää Justinianin toiveiden vastaisesti. Konstantinopolin kirkolliskokouksen ensimmäinen anateema oli kuulunut: ”Jos joku kannattaa väitettä sielun tarunomaisesta olemassaolosta ennen syntymää ja sitä seuraavaa väitettä kauheasta takaisintulosta, hän olkoon kirottu.” Opin, jossa ihminen joutui vastaamaan teoistaan, oli katsottu olevan ”kauhea”. Lopulta Konstantinopolin kirkolliskokouksen julkilausuma oli uhannut, että ”joka ei kiroa tätä oppia ja sen kannattajia, ja ne jotka väittävät sen olevan ortodoksisen, joko kokonaan tai osaksi, tai ne jotka kirjoittavat sen puolustukseksi, opin ja niiden jumalattomuuksien, jotka se sisältää... hän olkoon itse kirottu.” Näin marttyyrinä ja pyhimyksenä pidetty kirkkoisä Origenes oli muutamalla kirjainrivillä julistettu pannaan ja hänen oppinsa oli kirottu. Tätä seikkaa oli pidetty Kirkon piirissä arkaluontoisena. Nykyisin Rooman kirkko ei pitänyt Justinianuksen Konstantinopolissa vuonna 553 järjestämää kirkolliskokousta pätevänä.

Oli siis historiallinen tosiseikka, että jälleensyntymisen hylkääminen kristinuskosta oli johtunut Rooman keisarin ja hänen vaimonsa henkilökohtaisesta toiveesta. Justinianuksen käskystä myös Platonin akatemia oli suljettu jo aiemmin vuonna 529, sen toimittua yhdeksänsadan vuoden ajan. Justinianuksen tarkoituksena oli ollut sulkea yksi viimeisistä pakanallisista opetuksen keskuksista kristillisessä valtakunnassaan, mutta Platonin filosofia oli jo ehtinyt tunkeutua kristilliseen teologiaan.

Konstantinuksen ediktin jälkeen Kirkkoon oli liittynyt suurin joukoin ihmisiä, jotka olivat etsineet sieltä valtaa, kunniaa ja keisarin suosiota. Vähitellen he olivat valloittaneet itselleen johtavat asemat, sillä itsekkäät ihmiset olivat kaikkina aikoina, milloin suinkin olivat siihen pystyneet, käyttäneet – valtiollisen asemansa avulla – Kirkkoa poliittisiin vehkeilyihinsä ja oman maallisen valtansa ylläpitämiseen. Niin oli käynyt tälläkin kerralla: ”vaarallisia oppeja” oli vähitellen jätetty pois ja kirkolliskokouksissa oli määrätty tarkoin, mihin ihmisten oli uskottava. Kaikki muu oli julistettu pannaan kerettiläisyytenä. Ihmisen päätösvalta omasta itsestään olikin Kirkolle kauhistus, koska palkkapapistoa ei silloin olisi tarvittu. Niinpä jälleensyntymisoppi oli kirottu. Tämän kirkonkirouksen seurauksena olivat jälleensyntymiseen uskovien harhaoppisten vainot kiihtyneet, ja Kirkko oli käyttänyt hyvin ankaria keinoja kitkeäkseen käsitykset jälleensyntymisestä. Harhaoppisia oli tapettu ja heidän kirjallisuuttaan oli poltettu. Gnostilaiset kirjoitukset oli kätketty.

Intialainen joogi ja henkinen opettaja Paramahansa Yogananda totesi, että monet kristityt olivat tuohon aikaan ajatelleet jälleensyntymisopin antavan ihmiselle liiaksi aikaa ja tilaisuuksia, jotta hän olisi tavoitellut välitöntä pelastumista. ”Mutta totuuden tukahduttaminen johtaa aina kiusallisiin seurauksiin. Massat eivät ole käyttäneet 'ainutta' elämäänsä etsiäkseen Jumalaa vaan nauttiakseen tästä maailmasta – johon ovat niin ainutkertaisesti syntyneet ja jonka joutuvat niin ainiaaksi jättämään! Totuus on, että ihminen jälleensyntyy maan päälle, kunnes hän on tietoisesti jälleen saavuttanut Jumalan lapsen aseman.”

Syvään juurtunut käsitys jälleensyntymisestä oli kuitenkin romutettu vaiheittain, kun Kirkko oli jyrännyt läpi päätöksen, joka ei sotinut vain sen omia juuria ja sen kirkkoisien käsitystä, vaan myös joka puolella maailmaa vallitsevaa monituhatvuotista uskonperinnettä vastaan. Sen avulla Kirkolle oli ollut helpompaa harjoittaa valtaansa ja hallita ihmisiä pelottelemalla heitä tämän ainoan elämän jälkeen koittavalla ikuisella piinalla ja kirouksella. Vainot olivat pakottaneet ”harhaopit” ja niiden edustajat maan alle. Heidän joukossaan oli kuitenkin ollut paljon Uuden testamentin tekstien jäljentäjiä, jotka eivät vaaroista huolimatta olleet halunneet jättää lukijoita ja tulevia sukupolvia tiedosta paitsi. Niinpä he vanhojen kabbalistien tavoin olivat pakanneet salaista informaatiota Uuden testamentin kirjoituksiin.

Näin ollen viittauksia jälleensyntymään oli Raamatussa yhä edelleenkin. Jälleensyntymisestä puhuttiin esimerkiksi Tuomaan ja Filippuksen evankeliumeissa. Tuomaan evankeliumin mukaan ”autuas se, joka oli olemassa jo ennen kuin syntyi.” Ja apostoli Filippus totesi: ”Sillä se, joka on, on ollut ja tulee aina olemaan.” Itse asiassa ajatus reinkarnaatiosta oli voimakkaasti esillä Raamatussa, ja monet katsoivatkin kristinuskon opettavan jälleensyntymisoppia – vain Kirkko ei sitä opettanut. Uuden testamentin alkuperä oli todistettu väärennökseksi, mutta se kuitenkin perustui ikivanhoihin viisaustraditioihin. Niin Origenes kuin Paavalikin puhuivat ”astiasta”, koska ruumis oli ikään kuin sielun astia. Oli todettu, että nykyinen teologia lähes valehteli, koska jälleensyntymisoppi oli monessa Raamatun kohdassa aivan selvästi läsnä. Esimerkiksi tämä oli aina ollut kirkkoisille vaikea kohta tulkita: ”Ja hänen opetuslapsensa kysyivät häneltä sanoen: 'Rabbi, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?'” Kohtaa oli selitetty esimerkiksi siten, että lapsi oli tehnyt äitinsä kohdussa pahojaan.

Jälleensyntymisoppi oli julistettu pannaan keskiajalla, ja tämä dogmi oli voimassa lähes tuhannenviidensadan vuoden jälkeenkin ja otettiin vieläpä todesta meidän valistuneella aikakaudellamme. Keskeisin valistusfilosofi Voltaire oli kuitenkin sanonut, että ”ei ole yhtään sen suurempi ihme syntyä kahdesti kuin syntyä kerran”."