"Ironista kyllä, usein juuri kuolemaa pelättiin, vaikka lukemattomien ihmisten kokemuksen mukaan se oli hyvin rauhaisa ja seesteinen tila. Ihmiset pelkäsivät kuolemaa
ja sen vuoksi monet joutuivat kuolemaan tuntien suurta ahdistusta ja yksinäisyyttä. Usein pelättiin tuntematonta, ja varsinkin tuntemattomista suurinta eli kuolemaa. Ja pelko vei valtavasti energiaa. Jos kuoleman pelko olisi poistunut kokonaan,
maailma olisi väistämättä muuttunut hyvin paljon. Uusi tiede osoitti kaiken olevan energiaa – myös tunteiden – ja silloin pelon aiheuttaman negatiivisuuden väheneminen olisi muuttanut kollektiivista tietoisuuskenttää
negatiivisesta positiivisemmaksi. Puheenaiheenakin kuolema kuitenkin oli tabu, joten sen todellisesta luonteesta länsimaisen ihmisen oli vaikea päästä selville.
Silti
kuolema voitiin tuntea. Kuolemanrajakokemuksen jälkeen Carl Jung oli pettyneenä ajatellut: ”Nyt minun on jälleen palattava laatikkojärjestelmään!” Hänestä oli näyttänyt siltä
kuin maailmankaikkeuden horisontin taakse olisi rakennettu keinotekoinen kolmiulotteinen maailma, jossa jokainen ihminen istui yksin omassa laatikossaan. Ja nyt hänen oli täytynyt taas uskotella itselleen että sillä oli jotakin arvoa. Elämä
ja koko maailma oli tuntunut hänestä vankilalta, ja häntä oli tavattomasti ärsyttänyt kun hän oli ajatellut että kohta hän taas uskoisi sen kaiken olevan niin kuin pitikin.
Kokemuksensa jälkeen Jung oli öisin nähnyt näkyjä, joiden kauneutta ja intensiivisyyttä hänen oli ollut mahdotonta kuvailla. Ne olivat olleet kaikkein valtavinta mitä hän koskaan oli
kokenut. Mutta päivisin hän oli ollut tuskainen ja hänen hermonsa olivat olleet riekaleina. Kaikki oli ärsyttänyt häntä. Kaikki oli ollut ”liian aineellista, liian karkeata ja liian kömpelöä, rajoitettua
tilassa ja hengessä, kaikki oli keinotekoisesti kahlehdittu tuntemattomia tarkoituksia varten, ja kuitenkin siinä oli jonkinlaista hypnoottista voimaa joka sai ihmisen uskomaan siihen ikään kuin juuri se olisi ollut todellisuutta vaikka
sen tyhjyyden olikin selvästi tajunnut.” Pohjimmiltaan hän ei ollut enää tuon ajan jälkeen kokonaan päässyt irti tunteesta, että ”elämä” oli se pieni olemassaolon osa, joka näyteltiin
erityisesti sitä varten laaditussa kolmiulotteisessa maailmanjärjestelmässä. Niin kuin esimerkiksi intialaisessa kulttuurissa, myös läntisessä esoteerisessa perinteessä kuolemaa olikin vanhastaan pidetty enemmänkin
ilo- kuin surujuhlana.
1970-luvulla tohtori Raymond Moody oli kuvannut kirjassaan Kokemuksia kuolemasta viisitoista kuolemanrajakokemukselle tyypillistä
piirrettä, jotka olivat sanoinkuvaamattomuus, se että ihminen kuuli miten hänet todettiin kuolleeksi, rauhan ja hiljaisuuden tunteet, epätavallisten äänien kuuleminen, pimeän tunnelin näkeminen, oman ruumiin ulkopuolelle
päätyminen, hengellisten olentojen kohtaaminen, erittäin kirkas valo joka koettiin ”valo-olennoksi”, koko elämän läpikäyminen nopeasti, tunne rajasta jota ei voinut ylittää, omaan ruumiiseen palaaminen,
turhauttavat yritykset kertoa toisille tapahtuneesta, elämän hienovarainen ”laajeneminen ja syveneminen” kokemuksen jälkeen, kuolemanpelon katoaminen sekä ruumiista poistumisen aikana koettujen asioiden vahvistuminen todeksi.
Monet kertoivat myös kokeneensa ”tason, jossa kaikki tieto on olemassa”. Fyysikko Fritz-Albert Popp oli saanut selville, että ihminen koki kuollessaan ikään kuin taajuutensa irrottamisen solujensa aineesta. Hänen mukaansa
kuolemassa saattoi olla kysymys palaamisesta Nollapistekenttään.
Raymond Moodyn mukaan monet kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet ihmiset kuvasivat kokemustensa
alkuvaiheista ihmeellisen miellyttäviä tunteita ja elämyksiä: ääretöntä rauhaa, mielihyvää, hyvinvointia ja hiljaisuutta. Yhdenmukaisesti he luonnehtivat kokemuksiaan sanoin kuvaamattomiksi. Monet olivat kertoneet,
että sellaisia sanoja ei yksinkertaisesti ollut olemassa, jotka riittäisivät kuvaamaan kokemuksen. Samoin kuin Jung, muutkin rajalla käyneet kertoivat useista ulottuvuuksista; että seuraava maailma ei missään tapauksessa
ollut kolmiulotteinen. Todellista kokonaiskuvaa kokemuksesta oli yksinkertaisesti mahdoton antaa.
Kuvauksia oli kuitenkin koottu siten kuin oli ollut mahdollista. Yleensä
juuri kuolleelta henkilöltä kesti jonkin aikaa ennen kuin hän tajusi olevansa kuollut. Telepatia näytti toimivan hyvin ruumiittomassa olomuodossa: omien sanojensa mukaan kuolleet vain tiesivät tarkalleen mitä ihmiset ajattelivat.
Kuoltuaan ihmiset myös alkoivat ajatella selkeämmin ja nopeammin kuin aineellisessa olomuodossa. Kuten eräs rajalla käynyt kertoi, ”tuntui ettei tällä henkisellä aistilla ollut mitään rajoituksia, aivan kuin
voisin katsoa kaikkialle ja minne tahansa. Kun halusin nähdä jonkun kauempana olevan, tuntui kuin hän olisi ollut osa minua, ihan kuin jokin etsijälaite olisi löytänyt tuon henkilön. Ja silloin minusta tuntui siltä että
jos jotakin tapahtuisi missä päin maailmaa tahansa, niin voisin olla siellä.” Hänen henkiseltä ruumiiltaan oli kiinteä muoto puuttunut; ympäristön aineelliset esineet olivat näyttäneet kulkevan helposti
sen lävitse, eikä hän ollut voinut saada otetta mistään esineestä tai henkilöstä jota hän oli yrittänyt koskettaa. Hän oli voinut nähdä ympärillä olevat ihmiset ja kuulla heidän
puheensa, mutta he eivät olleet voineet nähdä eivätkä kuulla häntä. Tällaisen henkiruumiin kerrottiin yleisesti olevan muodoltaan pyöreähkö. Sitä kuvailtiin läpikuultavaksi, henkiseksi, ei-aineelliseksi
olemukseksi. Jotkut mainitsivat kuolemankuvauksissaan aineellisen ja uuden ruumiin muistuttaneen toisiaan muodoltaan, mikä muistutti kansanperinteen ikiaikaisia ja lukemattomia kertomuksia aaveista.
Jossakin vaiheessa muut tulivat auttamaan kuollutta siirtymävaiheessa; toiset henget, jotka usein olivat ihmisen kuolleita ystäviä ja sukulaisia. Joissain tapauksissa nämä henget kertoivat kuolevalle, ettei
hänen kuolemansa aika ollut vielä tullut ja että hänen täytyi vielä palata aineelliseen ruumiiseensa. Joissakin tapauksissa ihmisille oli muodostunut sellainen käsitys, että heidän kohtaamansa olennot olivat olleet
heidän suojelushenkiään. Kuolevat kertoivat myös, miten heidän eteensä oli ilmestynyt valo-olento – lämmin, rakastava henki, jollaista he eivät olleet aikaisemmin kohdanneet. Näistä kokemuksista kävi
ilmi, että tämä olento esitti kuolevalle sanattoman kysymyksen pyytäen häntä arvioimaan elämäänsä, ja auttoi häntä siinä näyttämällä hänen elämänsä tärkeimmät
tapahtumat silmänräpäyksellisenä kuvasarjana.
Hyvin kirkkaan valon kohtaaminen oli ihmeellinen yhteinen tekijä lukuisissa kuolemanrajakokemuksissa, ja
yleensä se teki ihmisiin syvimmän vaikutuksen. Tyypillisessä tapauksessa tämä valo ilmestyi aluksi himmeänä, mutta kirkastui nopeasti kunnes se saavutti yliluonnollisen hohteen. Raymond Moodyn mukaan kukaan kuolemanrajakokemuksen
läpikäyneistä ei ollut epäillyt lainkaan, että kysymyksessä ei olisi olento, valo-olento. Sillä näytti kaiken lisäksi olevan selvä persoonallisuus. Se lämpö ja rakkaus, mikä tästä olennosta
kuolevalle säteili, oli täydellisesti sanojen saavuttamattomissa, ja se tuntui ympäröivän hänet kokonaan ja imevän hänet sisäänsä; hän tunsi itsensä täysin vapautuneeksi ja hyväksytyksi
tämän olennon seurassa. Hän aisti vastustamattoman magneettisen voiman, joka veti häntä tämän valon puoleen. Tämä kuvaus valo-olennosta oli aina samanlainen, mutta olennon tunnistaminen vaihteli eri ihmisillä
heidän uskonnollisesta taustastaan, kasvatuksestaan tai uskomuksistaan riippuen. Niinpä jotkut samaistivat valon Kristukseen ja toiset enkeliin. Oli vain valo. Kukin oli yrittänyt ilmaista, että he käsittivät olennon sanansaattajaksi
tai opastajaksi. Kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet ihmiset kertoivat kerta kaikkiaan käsittämättömästä rakkaudesta, jota ei voinut kuvata. Olennolla myös kerrottiin olevan huumorintajua. Eräs mies oli Moodyn
mukaan ilmaissut varsin painokkaasti, että ”olisin halunnut jäädä tuon olennon luo iäksi.”
Pian ilmestymisensä jälkeen tämä
olento otti yhteyden kuolevaan. Tapahtui suoraa, esteetöntä ajatusten siirtoa, ja se tapahtui niin selvästi, että väärinkäsitykset tai valolle valehteleminen eivät olleet mitenkään mahdollista. Lisäksi
tämä esteetön vaihto ei edes tapahtunut henkilön äidinkielellä. Kuitenkin ymmärtäminen oli välitöntä ja täydellistä. Olento kysyi ihmiseltä: ”Oletko valmis kuolemaan?”, ”Mitä
elämästäsi voit näyttää minulle?”, ”Mikä elämässäsi on kelvollista?” tai ”Kannattiko se?” Moodyn mukaan jokainen kuoleman rajalla käynyt pyrki ilmaisemaan tämän
saman ajatuksen, ja he kaikki tähdensivät, että vaikka kysymys olikin tunneperäiseltä merkitykseltään niin perimmäinen ja syvällinen, sitä ei suinkaan esitetty tuomitsevassa sävyssä. He tunsivat valosta
säteilevän ehdottoman rakkauden ja hyväksynnän mahdollisesta vastauksesta riippumatta. Moodyn mukaan kysymyksen tarkoituksena tuntui pikemminkin olevan saada kuoleva pohtimaan elämäänsä, ikään kuin vetää
se esille, ja auttaa ihmistä jolle kysymys oli esitetty etenemään totuuteen johtavaa polkua itse.
Tätä kysymystä seurasi hätkähdyttävän
voimakas elämys, jonka aikana olento esitti kuolevalle silmänräpäyksellisenä kuvasarjana katsauksen tämän elämään. Olennon ainoana tarkoituksena sanottiin olevan kannustaa ihmistä pohdintaan. Jotkut haastatelluista
väittivät, että vaikka he eivät pystyneet tyydyttävästi selittämään sitä, tuossa kertauksessa oli ollut kaikki, mitä he ikinä olivat tehneet – mitättömimmistä yksityiskohdista
merkittävimpiin tapauksiin. Toiset selittivät nähneensä lähinnä elämänsä kohokohdat. Jotkut kertoivat muistaneensa elämänvaiheensa tavattoman yksityiskohtaisesti vielä jonkin aikaa tämän
kertauskokemuksen jälkeenkin. Eräät luonnehtivat tätä valo-olennon suorittamaksi kasvatustoimenpiteeksi, sillä kertauksen aikana olento tuntui korostavan kahden asian merkityksellisyyttä elämässä: että
meidän oli opittava rakastamaan toisiamme ja lisättävä tietojamme.
Eräs kuolemanrajalla käynyt henkilö kertoi, että ”kaiken aikaa
valo-olento korosti rakkauden merkitystä. Hän osoitti minulle miten minun pitäisi yrittää tehdä asioita toisten ihmisten hyväksi, yrittää parhaani. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään syytöstä.
Kun tuli esiin tapauksia joissa olin ollut itsekäs, hän suhtautui niihin siten että olin oppinut niistäkin. Hän näytti olevan myös hyvin kiinnostunut asioista, jotka koskivat tietoa. Hän osoitti jatkuvasti oppimiseen
liittyviä asioita, ja hän todella sanoi että jatkaisin opintoja, ja hän sanoi että silloinkin kun hän palaa hakemaan minua (koska tähän mennessä hän oli kertonut minulle että menisin takaisin), niin aina
tullaan etsimään tietoa. Hän sanoi että se on jatkuva prosessi, joten minä sain sen kuvan että se jatkuu kuoleman jälkeen. Luulen että hän yritti opettaa minua kun kävimme läpi nuo takaumat. Ainoa hetki
jolloin pelkäsin oli silloin kun olin huolestunut etten pystyisi päättämään elämääni täällä. Mutta nautin siitä kun ne takaumat käytiin läpi. Se oli hauskaa. Minusta oli mukavaa palata
lapsuuteeni, ihan kuin olisin elänyt sen uudelleen. Tavallisesti ei voi mitenkään palata sillä tavoin ja kokea sitä.” Toivuttuaan kuolemanrajalla käyneet saattoivat kertoa muille ihmisille heidän elämänsä
kaikista vaiheista hyvin yksityiskohtaisesti sen ansiosta mitä he olivat kokeneet. Kokemuksessa kaikki muistot olivat tulleet heti ja automaattisesti.
Monet pienten lasten
äidit olivat kertoneet, että vaikka he omasta puolestaan olisivat mieluummin jääneet sinne missä olivat, he olivat tunteneet velvollisuudekseen yrittää palata lapsiaan kasvattamaan. Ja monissa tapauksissa ihmiset olivat maininneet,
että vaikka uusi, aineeton olomuoto oli ollut miellyttävä, turvallinen ja jopa nautinnollinen, he olivat olleet iloisia päästessään takaisin fyysiseen elämään, koska heiltä oli jäänyt jokin tärkeä
tehtävä suorittamatta. Muutamassa tapauksessa heillä oli ollut halu saada kesken jäänyt koulutus päätökseen. Muutamat olivat hyvin ehdottomasti sitä mieltä, että heidän oma päätöksensä
palata ruumiiseensa ja maanpäälliseen elämään oli ollut vaikuttava tekijä. ”Toisella puolella oli ihastuttavaa, ja tavallaan halusin jäädä. Mutta tieto siitä, että minulla oli jotakin hyvää
tehtävänä maan päällä, oli tavallaan aivan yhtä ihanaa. Niinpä ajattelin: 'Kyllä, minun on palattava elämään.'”
Jotkut
olivat sitä mieltä, että Jumala tai tämä valo-olento oli sallinut heidän elää joko heidän omasta pyynnöstään – tavallisesti koska pyyntö oli ollut epäitsekäs – tai koska
Jumalalla tai tällä olennolla oli ollut jokin tehtävä heidän varalleen. Muutamassa tapauksessa ihmiset olivat ilmaisseet käsityksenään, että muiden rakkaus tai rukoukset olivat vetäneet heidät takaisin
kuolemasta heidän omista toiveistaan riippumatta. Myös Carl Jungin tapauksessa oli hänen omien sanojensa mukaan käynyt näin.
Eräs ihminen kertoi,
että palattuaan hän oli itkenyt viikon päivät, koska hänen oli täytynyt elää tässä maailmassa sen toisen nähtyään. Hän ei ollut halunnut palata. ”Se tunne oli niin sanoin kuvaamaton.
Tavallaan se on säilynyt minussa. En ole kyennyt unohtamaan sitä. Se on vieläkin usein mielessäni.” Moody totesi, että tämäntyyppisen kokemuksen omaavilla ihmisillä ei ollut vähäisintäkään
epäilystä sen todellisuudesta ja merkityksestä, eikä se myöskään lainkaan muistuttanut hallusinaatiota. Kyseessä olivat terveet, tasapainoiset henkilöt, jotka kykenivät hyvin erottamaan unet ja mielikuvat todellisuudesta.
He kuitenkin tajusivat, ettei nyky-yhteiskuntamme kerta kaikkiaan ollut sellainen ympäristö, jossa tämän luonteisiin kertomuksiin olisi suhtauduttu myötätuntoisesti ja ymmärtäväisesti. Monet olivat todenneet tajunneensa
alun alkaen, että heitä olisi pidetty henkisesti tasapainottomina, jos he olisivat kertoneet kokemuksistaan. Niin lääkäreillä kuin papeillakin oli tapana sanoa niiden olevan harha-aistimuksia.
Yksi syy siihen, että jotkut tahtoivat vaieta kokemuksestaan, oli se että se oli niin kuvaamaton, niin kaukana ihmiskielen ja inhimillisten havainto- ja olomuotojen saavuttamattomissa, että olisi
ollut turha edes yrittää. Kuultuaan että monilla muilla oli täysin samankaltaisia kokemuksia, moni tunsi helpotusta, koska silloin he tiesivät etteivät olleet hulluja. Eräs tuttavani oli kertonut minulle kuolemanrajakokemuksestaan,
ja hänen tarinansa oli täysin yhtäpitävä muiden kokemusten kanssa.
Moodyn mukaan tällaisen kokemuksen vaikutukset ihmisten elämään
tuntuivat olevan luonteeltaan näkymättömiä ja syvällisiä. Kokemus oli laajentanut ja syventänyt hänen haastattelemiensa ihmisten elämää ja saanut heidät pohtimaan asioita enemmän sekä kiinnostumaan
laajemmin perimmäisistä filosofisista kysymyksistä. Eräs henkilö kertoi, että ”en tiennyt mitään psykologiasta tai vastaavasta. Tiesin vain että tunsin vanhentuneeni vuosia yhdessä yössä tämän
tapauksen jälkeen, koska se avasi minulle kokonaan uuden maailman, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään. Pohdin jatkuvasti sitä, miten paljosta minun oli saatava selvyys. Toisin sanoen elämässä on paljon muutakin kuin perjantai-illan
elokuvat ja jalkapallo-ottelu. Ja minussakin on sellaista, mistä en ole tietoinen. Ja sitten aloin miettiä: 'Mitkä ovat ihmisen ja ihmismielen rajat?' Se totisesti avasi minulle aivan uuden maailman.”
Joissain tapauksissa ihmiset olivat kertoneet, että kokemuksen jälkeen he näyttivät saaneen tai huomanneen itsessään intuitiivisia kykyjä, jotka lähentelivät yliluonnollista. Eräs
kuoleman rajalla käynyt kertoi, että ”tuntui kuin uusi henki olisi täyttänyt minut tämän kokemuksen jälkeen. Monet ovat sittemmin huomauttaneet minulle, että minulla näyttää olevan suorastaan rauhoittava
vaikutus heihin heti kun heillä on huolia. Ja näytän saavan paremmin yhteyden ihmisiin nykyisin, opin tuntemaan heidät nopeammin.” Joillain oli kokemuksen jälkeen sellainen tunne, että he ottivat vastaan toisten ajatuksia
ja värähtelyjä ja pystyivät vaistoamaan muiden tarpeita ja tunteita.
Miltei jokainen oli ilmaissut muodossa tai toisessa ettei enää pelännyt
kuolemaa. Kuten eräs henkilö kertoi, ”en pelkää kuolla koska tiedän minne olen matkalla kun lähden täältä. Olenhan jo käynyt siellä.” He kaikki olivat sitä mieltä, että heillä
oli kullakin tehtävänsä niin kauan kuin olivat fyysisesti elossa. Eräskin kuolleena ollut mies oli todennut, että ”minun on vielä muututtava aika tavalla ennen kuin olen valmis lähtemään täältä.”
Nämä kuoleman kokeneet ihmiset olivat täysin vakuuttuneita, että kuoleman jälkeen oli elämää. Yksikin heistä oli kertonut, etteivät hautajaiset enää olleet hänelle vaikeita. ”Tavallaan
niissä on hyvä olla. Tiedän mitä vainajalle tapahtuu.” Moody totesi että kaikki se, millä kuoleman luonnetta voitiin valaista, oli hyväksi.
Länsimaissa
oli tapana puhua kuolemasta vertaamalla sitä uneen ja unohdukseen, ja usein ajateltiin, että kuolema oli ihmisen loppu. Henkilöt, jotka olivat kuolleet, torjuivat tällaiset ajatustavat. He valitsivat analogioita, joissa kuolema esitettiin
siirtymisenä yhdestä tilasta toiseen tai pääsynä korkeamman tietoisuuden tilaan tai olentoon. Kokemuksen rintaäänellä eräs henkilö totesi, että ”elämä on kuin vankeus. Tässä tilassa
emme pysty mitenkään tajuamaan millaisia vankiloita nämä ruumiit ovat. Kuolema on niin suuri helpotus – kuin pako vankilasta. Parempaa vertailukohtaa en voi sille keksiä.” Myös Jung käytti vankilaa vertauskuvana
ruumiilliselle olomuodolle.
Nekin ihmiset, joilla alun perin oli ollut jokin perinteellinen uskonnollinen vakaumus tuonpuoleisesta, näyttivät vieraantuneensa siitä
jonkin verran kuoleman käytyä lähellä. Heidän sanojensa mukaan heidän kohtaamallaan olennolla oli persoonallisuus, vaikka mitään fyysistä hahmoa ei oltukaan nähty, ja sillä oli myös ääni,
joka esitti kysymyksen ja josta virtasi ohjeita. Eräs henkilö oli kertonut, että ”minulle tuo valo merkitsi Kristus-tietoisuutta, ykseyttä kaiken kanssa, täydellistä rakkautta.” Kristinusko korosti anteeksiantoa, ja
anteeksianto läpäisikin koko raamatullisen perinteen. Kuolleet ihmiset olivat havainneet suureksi hämmästyksekseen, että silloinkin kun heidän näennäisesti kauheimmat ja synnillisimmät tekonsa olivat avoimesti olleet
valo-olennon nähtävissä, sen suhtautumiseen ei ollut sisältynyt vihaa tai raivoa, vaan pikemminkin ymmärtämystä ja jopa huumoria. Kun eräs nainen oli kerrannut elämäänsä tämän olennon kanssa,
hän oli nähnyt jaksoja, joissa hän ei ollut osoittanut rakkautta vaan itsekkyyttä. Hän oli kertonut, että ”kun tulimme näihin jaksoihin hän suhtautui siten että olin silloinkin oppinut jotakin.” Kuoleman
kokeneiden ihmisten näkemyksen mukaan sielun kehitys, erityisesti rakkauden ja tiedon, ei päättynyt kuolemaan. Pikemminkin se jatkui tuolla puolen.
Tällaisilla
kuolemankokemuksilla oli lukuisia rinnastuksia muinaisissa ja esoteerisissa teoksissa, jotka olivat peräisin useista hyvin erilaisista sivilisaatioista, kulttuureista ja eri aikakausilta. Esimerkiksi Tiibetiläinen kuolleiden kirja oli koottu esihistoriallisen
Tiibetin viisaiden vuosisataisista opetuksista, ja se oli kulkenut suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Lopulta se oli merkitty muistiin. Sen kirjoittajat olivat pitäneet kuolemista eräänlaisena taitona. Tiibetissä kirjaa
luettiin hautajaismenojen osana tai kuolevalle hänen elämänsä päätöshetkillä. Kirjassa kuvatut kuoleman alkuvaiheet vastasivat tarkoin niitä kertomuksia, joita lähellä kuolemaa käyneet kerta toisensa
jälkeen antoivat. Kirjassa tiibetiläiset neuvoivat kuolevaa ihmistä tuntemaan vain rakkautta ja myötätuntoa muita kohtaan lähestyessään kirkasta ja puhdasta valoa. Kirja kuvasi myös kuolevan kokemaa suurta rauhan
ja tyytyväisyyden tunnetta sekä eräänlaista peiliä, josta heijastui elävästi koko hänen elämänsä, sekä hyvät että pahat teot. Tiibetiläisten kuolleiden kirja sisälsi myös
runsaasti myöhempiä kuoleman vaiheita, joihin kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet eivät olleet kokemuksissaan päässeet.
Alkuperäiskansat
kautta historian olivat siis olleet oikeassa: kuolema merkitsi hengen irtoamista ruumiista, ja siinä vaiheessa henki todella siirtyi toiseen olotilaan. Tohtori Raymond Moody kertoi, että miltei poikkeuksetta kuolemanrajalla käyneet ihmiset vakuuttivat
etteivät heidän kokemuksensa olleet unia, vaan ehdottoman, korostuneen todellisia. Hän oli ollut läsnä kun kypsät, tunne-elämältään tasapainoiset aikuiset ihmiset olivat murtuneet itkuun asti kertoessaan tapauksista,
jotka olivat sattuneet yli kolme vuosikymmentä sitten. Niiden ihmisten kuvaukset, joita oltiin haastateltu hyvin pian kokemuksen jälkeen, olivat samantyyppisiä kuin vuosikymmenien takaisten kokemusten selostukset.
Tällaisen kokemuksen jälkeen joissakin ihmisissä oli herännyt uskonnollisia tunteita, joissa oli uutta syvyyttä. Moody huomautti, että jos oli olemassa viitteitä siitä
että sielunelämä oli mahdollista ruumiista erillään ja että se oli jotakin minkä olemassaolo oli itsenäistä ja riippumatonta, niin henkisten häiriöiden hoidon olisi oltava täysin toisenlaista kuin
se länsimaissa nykyisellään oli – yhä myrkyllisempien lääkeaineiden lisäämistä yhä lukuisampien ihmisten kehoihin."
"Kuolemanrajakokemukset kertoivat elämän tarkoituksesta omaa tarinaansa. Kuten eräs rajalla käynyt henkilö oli sanonut, ”siitä lähtien mielessäni on jatkuvasti
ollut se, mitä olen tehnyt elämälläni ja mitä tulen tekemään elämälläni.” Monet tällaisen kokemuksen läpikäyneet kertoivatkin muuttuneesta asenteesta tai suhtautumisesta siihen aineelliseen
elämään, johon he olivat palanneet. Muuan nainen oli sanonut esimerkiksi, että ”se teki elämästä arvokkaamman minulle”. Ja toinen henkilö oli kertonut, että ”se oli tavallaan siunaus, sillä
ennen sydänkohtausta olin koko ajan suunnittelemassa lasteni tulevaisuutta ja murehtimassa eilispäivää, niin että aloin menettää kykyni nauttia nykyhetkestä. Asenteeni on nyt aivan erilainen.”
Jotkut olivat todenneet, että heidän kuolemanrajakokemuksensa oli muuttanut heidän käsityksensä sielunelämästä ja aineellisen ruumiin suhteellisesta merkityksestä
sielunelämään nähden. Eräs lähellä kuolemaa käynyt nainen kertoi: ”Olin silloin tietoisempi sielunelämästäni kuin fyysisestä ruumiista. Mieli oli tärkein, eikä tuo hahmo joka oli ruumis.
Ja aikaisemmin, koko elämäni ajan, oli ollut täysin päinvastoin. Ruumis oli tärkein mielenkiintoni kohde, ja se mitä mielessäni tapahtui, niin, se vain tapahtui, siinä kaikki. Mutta tämän tapauksen jälkeen
sielunelämäni on ollut huomioni keskipiste, ja ruumis on tullut vasta sen jälkeen – se on ollut vain jotakin mikä on mieleni verhona. On ollut samantekevää onko sitä vai ei. Se menetti merkityksensä koska vain
sielunelämälläni on minulle merkitystä.”
Kuolemassa ihmiset usein myös ymmärsivät kaiken ykseyden, mikä johti itsekkyyden vähenemiseen:
”Kuoltuani, heti kokemukseni jälkeen, aloin yhtäkkiä miettiä olinko tehnyt tekoni siksi, että ne olivat hyviä vai siksi että ne olivat hyväksi minulle. Aikaisemmin toimin suoraan mielijohteesta, nyt annan asioiden
rauhassa kypsyä mielessäni. Yritän tehdä asioita joilla on enemmän merkitystä, ja se tekee hyvää mielelleni ja sielulleni. Ja yritän välttää asenteellisuutta ja ihmisten tuomitsemista. Haluan tehdä
asioita siksi että ne ovat hyviä, en siksi että ne ovat hyväksi minulle. Ja minä tunnen ymmärtäväni asioita paljon paremmin nykyisin. Tunnen että tämä johtuu siitä mitä minulle tapahtui, niistä
paikoista joissa kävin ja niistä asioista joita näin tämän kokemuksen aikana.”
Kuolemanrajakokemuksia tutkinut tohtori Raymond Moody totesi, että
nämä eräänlaiset opetukset, joita ihmiset olivat saaneet lähellä kuolemaa ollessaan, olivat harvinaisen yhdenmukaisia. Melkein kaikki olivat korostaneet pyrkimystä lähimmäisenrakkauteen tässä elämässä,
syvällistä, ainutlaatuista rakkautta. Ihmiset lähes poikkeuksetta kertoivat myös kohtaamastaan sanoinkuvaamattomasta valo-olennosta. Eräs tämän valo-olennon kuolemassa kohdannut mies oli tuntenut itsensä varauksettoman
rakastetuksi ja hyväksytyksi silloinkin, kun hänen koko elämänsä oli levittäytynyt olennon nähtäväksi. Hänestä oli tuntunut, että olennon tarkoituksena oli ollut kysyä häneltä, kykenikö
hän rakastamaan toisia samalla tavalla. Nyt hän tunsi, että pyrkimys tällaisen rakkauden oppimiseen oli hänen tehtävänsä maan päällä.
Monet rajalla käyneet olivat lisäksi korostaneet tiedon etsimisen merkitystä. Kokemuksensa aikana heidän oli annettu ymmärtää, että tiedon hankkiminen jatkui kuoleman jälkeenkin. Eräs nainen oli esimerkiksi
tarttunut jokaiseen koulutusmahdollisuuteen kuoleman koettuaan. Ja muuan mies oli antanut neuvon: ”Älkää lakatko oppimasta vaikka olisitte kuinka vanhoja. Sillä se on ilmeisesti prosessi joka jatkuu iäisyyden.” Kuolemanrajakokemuksen
seurauksena monille oli tullut selväksi, että meidän täytyi saada tietoa elämästä paljon enemmän kuin yleensä tulimme ajatelleeksi.
Kukaan
haastatelluista ei ollut ilmoittanut tunteneensa kokemuksen puhdistaneen hänet moraalisesti tai saaneen hänet tuntemaan itsensä täydelliseksi. Kukaan ei ollut millään tavoin osoittanut olevansa muita parempi. Useimmat olivat nimenomaan
korostaneet, että he yrittivät edelleen ja etsivät yhä. Heidän edessään ollut näkymä oli viitoittanut heille uusia päämääriä, uusia moraalisia periaatteita ja antanut heille uutta päättäväisyyttä
pyrkimyksessä elää niiden mukaisesti.
Itsemurhayrityksen seurauksena läpikäytyä kuolemanrajakokemusta luonnehdittiin poikkeuksetta epämiellyttäväksi.
Kertomuksista kävi ilmi että ne ristiriidat, joita itsemurhayrityksen avulla oli yritetty paeta, olivat kuollessa yhä jäljellä uusien vaikeuksien lisäksi. Aineettomassa tilassa itsemurhaa yrittäneet eivät olleet voineet
tehdä mitään ongelmiensa ratkaisemiseksi, ja lisäksi heidän oli ollut seurattava tekonsa ikäviä seurauksia. Monet itsemurhaa yrittäneet olivat joutuneet ”kauheaan välitilaan”, ja kertoneet heillä
olleen sellainen tunne, että he tulisivat viipymään siellä pitkään. Tämän he käsittivät olevan rangaistus siitä, että he olivat rikkoneet sääntöjä yrittämällä vapautua
ennenaikaisesti siitä, mikä itse asiassa oli tehtävä: tietyn tarkoituksen täyttäminen elämässä.
Mies, jolla oli ollut rajakokemus
onnettomuuden jälkeen, oli kertonut, että ”ollessani toisella puolella minusta tuntui että ne kaksi asiaa, jotka minulta oli ehdottomasti kielletty, oli itseni tai toisen ihmisen tappaminen... Jos tekisin itsemurhan, heittäisin Jumalan
antaman lahjan vasten hänen kasvojaan... Tappamalla jonkun toisen puuttuisin Jumalan tälle ihmiselle antamaan tarkoitukseen.”"